 Antero Lindgren?? Jaa kuka? Kannessa komeilee tatuoitu Heikki Nousiainen, joten vähän pelottaa. Mitäs tapahtuu. Kuulemma saatesanojen mukaan jylhää on. Ja nyt on sanottava, että kerrankin saatekirjeen adjektiivi osuu häränsilmään kuin pubitikka. Jylhää, sitä tämä on. Olematta heviä.
Lindgren paljastaa kovettunsa ja sielunsa heti kärkeen, sillä nimibiisi Mother on suoraan kuin jostain länkkäristä mutta harvemmin siellä näin kovia biisejä oli. Louise jatkaa menevällä ärsyttävän ihanasti luihin ja ytimiin ja kaihertamalla kuin hekuma ilman huipennusta. Cigarette Stump on stadionrockia, joka ei suureksi pettymyksekseni kuitenkaan koskaan ennä huippulentoonsa. Selvä fiba levyn tekijätiimiltä. Mutta sitten alkaa taas tiukka meno: Going Out on luojan kiitso vähnä keveämpää, joskaan ei painoarvoltaan lainkaan heppoisempaa, porhallusta ja Darkside on oman genrensä Reggaerekka – herttainen, letkeä ja haluttava. Snake And the Devils Arm riisuu lopuksi aseista uljaalla melodialla. Komea lopetus on kuin jokin klassikkocover mutta pakkohan se on pitkin hampain uskoa, että Lindgrenin kynästä sekin on, kuten kaikki muukin materiaali levyllä.
Vähän tästä ajoittain tulee mieleen Poets of the Fall mutta eipä huolta, se on vain hetkittäistä. Muuten Lindgren kulkee kyllä Camelbootsit tanassa omia polkujaan. Mies on pohjoisten havumetsien Johnny Cash, jonka musiikki on mietityn oloista mutta silti simppeliä. No, saatekirjeen mukaan seitsemän vuotta tätä on tehtykin, joten eipä siinä mit'n. Nuhjuiseen mutta joltisenkin komeaan tunnelmaan sopii, että levyllä tupakoidaan niin sankasti, että keuhkosyöpäliitossa kieriskeltäisiin haudassa jos savun läpi asian aistisivat.
Ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Mies, nyansseja! Tasapaksuus vältetään nyt niukinnaukin mutta enemmän tuurilla kuin taidolla. Jokainen kappale vedetään läpi hiukan samalla tavalla samantyyppisellä tulkinnalla. Se ei ihan ärsytä mutta seuraavalle levylle toivoisi kappaleisiin hieman toisenkinlaista lähestymistapaa vaikka sovitukset nyt ihan toimivia ovatkin. Sen sijaan laulukieli ja kansivihko ärsyttää. Miksi englanti? Ilmeisesti maailmalle on aie ja mikäs siinä mutta suomenkielisenä tämä musiikki soisi kaikkialla ja Lindgren saisi keikkatuloilla ostettua planeetan.
Lindgrenin biisirakenteet ovat mielenkiintoisia, sillä kappaleet perustuvat toistoihin, eivät niinnään bridgellä nostettuihin kertosäkeisiin. Se on aivan oikea ratkaisu (tai minkäpä minä sille voisin vaikka se olisi vääräkin jos se nyt vaan on Lindgrenin tapa luoda) sillä levyltä jää nälkä ja kurninta musiikkisuoliin. Tulee oikeastaan mieleen, että kuka on tämä kiintoisan salaperäinen Antero, joka meille jylhää metsämusiikkiaan uskottavasti esittelee? Keikalla voisi asiaa ihmetellä.
Renek for smackthejack.net
Photos copyright by Ei-no records, 2012 |
