 Don Johnson Big Band on yksi kotimaamme värikkäimmistä ja omaleimaisimmista yhtyeistämme. Bändi on yksi niistä harvoista tapauksista, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Sen verran hyvän "oman jutun" ovat pojat löytäneet. Records Are Forever yhdistelee jälleen ennakkoluulottomasti eri musiikkityylejä varsin vapaalla kädellä, mikä on levyn rikkaus, mutta samalla myös sen kompastuskivi. Kokonaisuuden punainen lanka on kaivettu sen verran syvälle, että sen löytäminen vaatii astetta isomman lapion.
Henkilökohtaisella tasolla levyt, jotka lämpiävät hitaasti, osoittautuvat monesti niiksi parhaiksi. Ensimmäisellä kuuntelulla tämäkin levy luikahti korvasta toiseen, jättämättä muistijälkiä. Toisella kierroksella käteen tarttui jo joitain kohtuullisia raitoja. Tietystä päämäärättömyydestä ei päästy eroon useammankaan kuuntelukerran jälkeen. Sen sijaan kuvittelin mielessäni useamman biisin toimivan varmasti loistavasti elävänä keikalla, ja ennen kaikkea loistavana livenändinähän DJBB tunnetaankin, minkä kyllä allekirjoitan.
Vaikka Tommy Lindgrenin räpäytys on edelleen huikeaa tulitusta, ei miehen lauluääni ole sitä vahvinta aluetta. Tätä tasapainottamaan levylle on hankittu myös naisenergiaa. Emma Salokoskea kuullaan parilla raidalla ja vieraileepa Idols-tähti Anna Abreaukin kappaleessa Rush, joka taitaa olla levyn tuotetuin ralli - sinkkujulkaisua odotellessa? Myös soul-veli Tuomas Prättälän äänihuulia albumilla kuullaan.
Records Are Foreveriä on tavallaan vaikea lähteä moittimaan, koska siitä kajastaa muusikoiden ammattitaito ja into työtään kohtaan. Kappaleet ovat kuitenkin enimmäkseen vain ihan ok ja kokonaisuus on loppujen lopuksi niin liukasta teflonia, ettei se vain tahdo tarttua. Levyä saattaisi olla helpompi lähestyä, jos sen kestoa olisi tiivistetty ja ideoiden määrä puolitettu. Tällaisenaan kuulijalle tahtoo jäädä ähky. Ei kunnianhimo huono ominaisuus ole, sitä pitää vain osata hallita.
Jarkko Rotstén for smackthejack.net
Photo (c) Beat Back, 2009
|
