 Aina kun yli 30 vuotta sitten kuollut artisti julkaisee uuden levyn, herää liuta kiperiä kysymyksiä. Miksi levy on ylipäätään julkaistu - etenkin vasta nyt? Julkisuutta viimeiseen asti vältelleen Pekka Strengin kaltaisen ujon taiteilijaluonteen kustannuksella rahan pumppaaminen kuulostaisi suorastaan raakamaiselta. Vaan pelko pois, kyseessä on hyvällä maulla tuotettua materiaalia, joka sopii jokaisen Streng-fanin levyhyllyyn.
Unen maa -albumin kappaleet ovat pääasiassa kotona 60-70-luvun vaihteessa äänitettyä demomateriaalia, jonka Pekan Joonia-poika on pelastanut isänsä vanhoilta, rupisilta kelanauhoilta. Kappaleet on tuottanut Jukka Harkoköngäs ja nauhojen päälle soittaa hillityn asiallisesti Olympia-orkesteri, jossa mm. Jukka Perko soittaa sopraanosaksofonia. Onkin tärkeää, että Strengin levyä on tekemässä rautaiset ammattilaiset. Magneettimiehen kuolema -levyllä soitti aikoinaan Tasavallan Presidentti ja Kesämaan taustalla kuultiin muiden muassa Olli Ahvenlahtea ja Eero Koivistoista.
Pekka Streng ammensi tekstejä myös omasta elämästään. Streng tiesi oman maallisen vaelluksensa jäävän lyhyeksi, mikä kuuluu tämänkin levyn kappaleiden sanoituksissa hyytävän selkeästi. Kappaleissa käsitellään monisäikeisesti viikatemiehen saapumista ja jopa oman hengen riistämistä. Toki joukossa on myös Strengille ominaisia naiiveja rallatuksia, kuten "Sammakko Sim" ja "Muumipeikon tassuttelu", joista kukin voi kaivella piilomerkityksiä ja tehdä omia tulkintojaan. Kappaleiden omakohtaisuutta korostaa yllättävällä tavalla se, että laulun taustalta kuuluu milloin natiseva kiikkustuoli, milloin taas kaappikellon nakutus ja lapsen jokellus. Tämä saa kuulijan pian unohtamaan sen, että vanhoilta nauhoilta pelastettu materiaali kuulostaa juuri siltä, kuin Pekka soittaisi ja laulaisi omat osuutensa huonon kännykkälinjan välityksellä pilven päältä.
Tällaiselle levyjulkaisulle pisteiden antaminen ei ole aivan yksinkertainen temppu. Materiaali lienee jokseenkin niin laadukasta, kuin se näissä olosuhteissa vain voi olla. Aika on nakertanut alunperinkin parhaimmillaankin heikkolaatuisia nauhoja rankalla kädellä, mutta tunnelma kuitenkin välittyy, osuu ja uppoaa. Jos huonolaatuisimmat tallenteet olisi jätetty kokonaan pois, olisi monia koskettavia biisejä, kuten "Itsemurhatalo", jäänyt pöytälaatikon syövereihin - ehkä iäksi. Keskeneräiset kappaleet on sovitettu taidokkaasti - on helppo uskoa, että artisti itsekin kappaleet hyväksyisi. Vaikka vuosi on vasta aluillaan, voi tälle julkaisulle antaa surutta vuoden 2009 kulttuuriteko-mitalin.
Jarkko Rotstén for smackthejack.net
Photo's copyright by Love, 2009
|
