 Alussa pelkästään nimellä 1N toiminut eteeristä taidepoppia soittava helsinkiläisorkesteri on ollut kasassa jo ikuisuuden ja saanut tänä aikana kasaan kolme pitkäsoittoa. Tämä on osoitus siitä, että kaikki levy-yhtiöt eivät ole aina rahan ja maallisen nannan perään, sillä 1N, huolimatta siitä että sen levyjä on ollut kaupan isoissakin ketjuissa parhailla myyntipaikoilla, ei totisesti ole noussut albumilistoja kolkuttelemaan. Eikä nouse tälläkään kertaa. Mutta se, että nykyään johtohahmonsa nimen virallisesti bändin nimeen liittänyt pumppu saa tehdä ja luoda, on hieno, jopa rohkaiseva asia.
Outoja Maita on aiempia levyjä ehkä hitusen akustisvoittoisempi mutta muuten palaset ovat tutulla paikallaan: Johanna Iivanaisen kuulas ja hienosti soiva ääni johdattelee kauniisiin musiikillisiin maisemiin ja muu yhtye luo raukeaa taustaa, joka venkoilee popin, jazzin ja iskelmän välimaastossa. 1N operoi samoilla leveyspiireillä Maaritin ja Tarja Merivirran kanssa mutta ei aivan yhtä valloittavan monipuolisesti (tosin allekirjoittanut on em. naisartistien fani, joten kilpailuasetelma ei ole Iivanaisen poppoolle tällä erää reilu). Outoja Maita on kansia myöten kuin muistelo matkasta, jossa kerran oltiin. Kuin valokuva-albumi, joka johdattaa leppeisiin mielikuviin. Mutta voi voi, jokin tästä lempeästä ja sydämellisestä musiikista silti puuttuu. Tunne se ei ole. Olisiko se sävellystyön vahvuus?
Vaikka laulu soi viehkosti ja korkealta, soitto on ilmavaa ja taitavaa ja tunnelma vahvaa ynnä sydämeenkäypää, on tässä levyssä siltikin aika vähän tarttumapintaa, ainakin noin niin kuin tavallista tallaajaa ajatellen. Yksikään levyn kappale ei oikein jää mieleen soimaan mutta onko se arvo sinällään, jos levy muuten tuo haikean hyvän fiiliksen? Ongelma on, että vaikka Outoja Maita toisaalta vaatisi herpaantumatonta keskittymistä, on sen luonne kuitenkin vähän chillaus- ja taustamuzakkimainen. Kuuntelemalla kuuntelemaan ryhtyessä levy osoittautuu vähän…ilkeää sanoa näin…tylsähköksi. 1N:n paradoksi on siinä, että sen uudet kappaleet vievät ajatuksen harhailemaan vaikka tästä voisi eniten saada irti juuri nimenomaan siihen keskittymällä. Osasyyllisenä tähän voisi olla sovituspuoli, joka kyllä periaatteessa toimii mutta jossa rouheammat ratkaisut olisivat voineet tehdä muutaman kappaleen osalla hyvää. Olisiko niitä syntikoita kannattanut jättää sinne tänne?
Eri tekijöiden kynäilemät kappaleet soveltuvat kokonaisuuteen erinomaisesti eikä levyltä oikeastaan löydy useallakaan kuuntelulla yhtä muiden yläpuolelle nousevaa superbiisiä. Perillä-kappale yllättää äkisti ilmaantuvalla lapsikuorolla ja se on sen luokan piristys, että kappaleen olisi voinut ajoittaa täsmälleen levyn keskikohtaan. Tämän jälkeen nimittäin on vähän pettynyt, kun toista vastaavanlaista gägiä ei enää tulekaan, ellei sellaiseksi sitten laske Esa Kotilaisen muutamassa kappaleessa hinkkaamaa mellotronia. Ville Pusan ja originaalin perustajajäsenen Sampo Haapaniemen kädenjäljet kuuluvat mutta Johanna Iivanaisen ansiosta kappaleet eivät kuulosta Teleksiltä, Egotripiltä tai Pusalta. Se Ei Suostu Katoamaan riemastuttaa Stand By Me- bassokulullaan ja Hullu on jo aika lähellä soittolistarokkia. Mikään kappale, jonka lyriikoissa mainitaan taikonautti, ei voi läpeensä paha, eikä sellainen nimikappale olekaan.
Toivottavasti 1N tekee vielä monta levyä, sillä tällaista tarvitaan, riippumatta siitä mitä suuri yleisö tai mistään mitään tajuamattomat kriitikonretkut sanovat. Yleensähän kyllä viimeksi mainitut ovat suurin piirtein syöneet yhtyeen kädestä ja epäilemättä niin käy nytkin. Siksi multa riittänee kolme ja puoli tähteä. Kiitos ja anteeksi.
Renek for smackthejack.net
Photos copyright by Texicalli Records, 2008
|
