 Perusasioiden äärellä! Unkarin Musta Luumu vie metsäprogellaan kuulijan hakemaan happea haavikosta, melskaamaan munasillaan mättähillä ja ammentamaan alkuvoimaa ahvenilta. Koska kuulun kategorisoijiin, on pakko, pystyäkseni suhtautumaan yhtyeeseen, ensimmäisellä kuuntelulla luoda mielikuvia samalla lähteellä asioivista akteista. Etsimättä mielen päälle hakeutuvat nimet Kuusumun Profeetta, Liekki ja Pettersson Bras. Ehkä Tasavallan Presidenttikin taustalla elämöi, aivan aavistuksen mutta kuitenkin.
Kaitaviita on selkeä teemalevy ahdistuneen ihmispolon hakeutumisesta luontoon ja ykseytymisestä korven ehdoilla eläjäksi. Jokainen kappale keinuttaa kuulijaa taitavasti yhä kauemmas lähtöpisteestä, betonihelkkarista, kuin lastua lainehilla. Musiikki soi parahultaisen kauniisti ja soitto on taitavaa, melkein niin vaistonvaraista kuin kauriinpoikasen omaksuttu tietoisuus. Kappaleet ovat runoja, jotka sinällään toimivat yksinkin, mikä enemmän, mikä vähemmän hyvin. UML:n tahtomantraa todistavat vokaalikeinoin kolme Tuomasta, Hautaoja, Niskanen ja Grönlund. Kaikki ymmärtääkseni tulkitsevat erikseen joitakin kappaleita mutta heidän äänensä ovat hyvin samankaltaisia ja sopivat joukkoon tummaan kuin nakutetut. Joku kuulostaa hieman hevi-artistilta voimakkaine äänialoineen, joku taas fraseeraa niin Baddingia, että ihan pelottaa. Onko joku sämplännyt kadonneita Suomen Talvisota 1939-1940- yhtyeen sinkkuja tähän?
Kaikkialla Samaa on nautittava nousevan, komean intronsa vuoksi. Sen keskivaiheen tyylinvaihdos puhtaaksi valssiksi toimii myös, vaikka ei uskoisi. Yöpuolia taas saa komean, toisteisen takariffin mutta sen kummallinen sekakuoro-lead on miksattu tyylikeinokin huomioon ottaen aivan liian pintaan. Hyvästi!-kappaleen laulut ovat naiivit mutta kappale on lempeä, kun taas kolmiosainen nimikappale Kaitaviita alkaa kuin rautalankaiskelmä, kunnes ”lehdettömät puut vittuilee”-rivi tiputtaa illuusion ja asettaa virran vietäväksi. Kappaleen akustinen kitarasoolo on tanssittavinta UML:a, se svengaa kuin…no, hirvi. Metsän Elämää on kantaaottavine lyriikoineen levyn helpointa antia ja Syksyn Tullen on yleisesti ottaen ehkä kappaleena paras. Tuulten Laaksoon on jo kontekstiin nähden hieman liikaa noitalinnahuraata, se iskee korville tässä yhteydessä aika pahoin.
Mikäs pumppu tämä muuten edes on? Iso miinus levylle siitä, että orkesterista ei löydy muita tietoja kuin kokoonpano. Edes kappaleiden tekijätietoja ei viitsitty laittaa näkyville, mahtoiko kirjoitusmulta loppua kannon nokasta kesken. Kaltaiseni yhtyeestä kiinnostunut suunnistaa internetin ihmeelliseen maailmaan ja saa selville, että tämä satakuntalainen yhtye on jo itse asiassa hajonnut ja Kaitaviita täten sen testamentti. Komea testamentti sinällään, ei siinä mitään, mutta olisiko tämänkin tiedon voinut laittaa levykanteen?
Vaikea eritellä mistä eri aineksista Unkarin Mustan Luumun toimivuus ja progeksi helppokäyttöisyys juontaa mutta Kaitaviita on täynnä laskelmoimattomia yksityiskohtia ja todella hyvää yhteissoittoa. Levy on pitkä, vaikka sillä onkin vain 9 kappaletta, mutta se palkitsee kyllä kuulijan, muutamaa ajoittaista puutumiskohtausta lukuun ottamatta. Turtumisenkin voittaa taitavuus ja jatkuva noste. Kuunneltavaa tässä monipuolisessa paketissa totisesti piisaa. Kuunnelkaapa vaikka Turo Sinkkosen meheviä bassoja, jotka jyrisevät kuin vuorenpeikkojen bongorummut iltasoiton kutsuhuutona. Kaiken kaikkiaan miellyttävä ja tärkeä kokonaisuus, kuin suo, johon uppoutuu väkisin neljää minuuttia vajaan tunnin ajaksi.
Renek for smackthejack.net
Photos copyright by Zum Teufel!, 2008
|
