 Salaperäinen Puny on ainakin itselleni aivan uusi tuttavuus. Tampere-Turku- akselilla kotiansa pitävä yhtye on saanut aikaiseksi nyt pitkäsoiton It kills you. Levyn kouraan saaminen herätti hieman ennakkoluuloja mutta ne selättyivät komeasti.
Punyn leipäheitto on melodinen kitararokki eli se operoi juuri nyt kuuminta hottia olevassa lajityypissä Sunrise Avenuen ja kumppanien vanavedessä. Itse en tiedä, mikä Punysta tekisi kuuluisampia kollegojaan huonomman ellei huomioida tiettyä harrastelijamaisuuden tuntua. Kappalevalikoimasta löytyy kuitenkin puhtia ja voimaa eikä selkeä vaikutteiden imeminen ympäriltä ole voinut olla jättämättä positiivista jälkeä yhtyeen soundiin. Olen korvakäytävä ojolla ollut aistivinani It Kills You:lta ainakin Doorsia, Crashia, Big Countrya, Stevie Ray Vaughania, Flaming sideburnsia, Tuomari Nurmiota ja jopa Agentsia ja Simple Mindsia. Moneen suuntaan siis kurkitaan mutta silti pysytään turvallisen skittakuorrutetun rockpopin rajoissa. Lähin vertailukohta lienee samoilta hoodeilta ponnistava Viewmasters, jonka Pasi Heikuraa myös kiitellään kansiteksteissä. Mistähän, kitarasaundien lainastako…
Punyn biisintekijällä Teemu Intolla on armoton melodiataju, mistä iso kiitos. Kyseinen ominaisuus nostaa tämän levyn persoonattomuuden suosta miellyttävyyden pitkospuille. Vaikka Into ei laulajana olekaan mitenkään mahdottoman ilmaisuvoimainen, onnistuu hän silti klaaraamaan omat kappaleensa maaliin kunnialla ja genreen ihan istuvasti. Ainoastaan As Long as my feet can carry kärsii hieman artistin yliyrittämisestä. Muutenkaan soittajat eivät ole instrumenttiensa ehdottomia kuninkaita mutta yhteissoitto pelittää ja jälki on sympaattista. Ennenkaikkea se, että yhtye luottaa uhkeasti hienoihin riffittelyihin läpi koko levyn, valuttaa vaikkuun nannaa. Ready for attack iskee nimensä mukaisesti levyn alkajaisiksi voimakkaasti tajuntaan mutta ei saa kertsistä sitä nostetta, mihin hieno A-osa tuudittaa. Waiting for the past etenee kepeästi kuin kesäpäivä ja The prisonerissa kaikuu ChrisIsaakmaisesti oikein kivan kuuloinen kitarakuorrutuskerros. Levyn huippu on kuitenkin Count me out, joka saa voimaa jo siitä, että se repii itsensä irti edellisten biisien rakenteesta ja ottaa rohkean syrjäloikan seventies-purkkapoppista kohti makeine kaiutuksineen. Ytimekäs kappale ei tuo lajityyppiin mitään uutta mutta niin vaan saa varpaat kieppumaan kengissä.
Mielessä käy, että isompi hiominen, joka poistaisi tietyn demomaisuuden, ja laulukielen vaihto suomeen voisi tuoda yhtyeelle siinä määrin uusia ystäviä, että breikkaus isommastikin saattaisi olla realismia. Vaan ehkä samalla hukkuisi jotain olennaista Punya.
Levyllä tökkii ajoittain oikeinkin suttuiset miksaukset ja sieltä täältä päätään nosteleva olohuonesoundi. No, olohuoneessahan tämä ilmeisesti äänitetty onkin mutta esimerkiksi vähempi särö komppikitaroissa olisi saattanut olla silloin tällöin kokeilemisen arvoinen konsti. Nyt hyvien biisien koko terä jää käyttämättä kun kitaravalli puskee läpi tasapaksuna ja välillä sukkamaisena. Koko levyn kuunteleminen täten uuvuttaa ja vaikka biisimateriaali onkin loppuun saakka ihan kiitettävää, ei intensiteetti oikein pysy kasassa yhtä pitkään. Sinällään kappaleiden tasosta kertoo, että Neil Young-cover I’ve been waiting for you istuu joukkoon tummaan kuin hanska tarttumaelimeen mutta ei nouse ylitse muiden. Youngin perintö asuu muutenkin monen kappaleen ytimessä. Levyn ulkoasu on minimalistisuudessaan hieno ja kannen röökireetat kuin suoraan jostain 50-luvun amerikkalaisesta mainosjulisteesta.
Kaiken kaikkiaan: On se fantsua, että joku vielä satsaa riffeihin!
Renek for Smackthejack.net
Photos copyright by Aisti-records, 2007
|
