People on selkeästi kaksijakoinen tuotos. Osassa kappaleista sätkitään jossain rokin ja diskon välimaastossa voimakkaasti miksatun rytmiryhmän tuodessa kunnon jytinää taustalle. Näissä kappaleissa luonteenomaisena piirteenä on mahdollisimman hitiksi sävelletty kertosäe, A-osasta ei niin väliksi. Levyn avaava Don’t You Know ja Someday ovat oivia esimerkkejä näistä rytmiraajaa ravistamaan pistävistä iskusävelmistä, tosin viimemainitussa on kyllä poikkeuksellisen hieno säkeistökuviokin. Epäonnistuneempi tekele On My Knees taas koettaa sätkiä henkensä edestä mutta kun ideahappi on vähissä, se kuolee omaan mitäänsanomattomuuteensa. Toinen puoli kappaleista taas ammentaa isolla kauhalla mm. sellaisista rockin kehitysmaista kuin Australia ja Irlanti: Get Up on niin INXS:ää, että muuten lähinnä vain itseltään kuulostava Pääkallo onnistuu jopa ajoittain löytämään sisäisen Hutchencensa. ”Keskiyön Öljyäkin” saattaa biisin tekovaiheessa olla soinut levylautasella. U2-painotteisessa Are You Alive:ssa taas lähes voi kuvitella Edgen kiukuttelevan studiossa kuusikielinen kourissaan. En tiedä ovatko nämä vaikutelmat harkittuja, tiedostamattomia vaiko vain kuulijan omaa kuvitelmaa mutta levyn varsinainen pastissi Michael Jackson taas jättää hyvän idean puolitiehen. Mukaan on kivasti ympätty Miihkalimaista huokailulaulua ja jotakin muutakin sälää Neverlandin kuninkaan tuotannosta mutta etenkin sanoituksissa olisi voitu mennä vielä syvemmälle.

Pääkallo osaa siis rakentaa kunnon choruksia ja anastaa pätevästi länsimaisen rytmimusiikin klassikoista parhaita paloja tuotantoonsa mutta syntyykö aineksista sittenkään tarpeeksi hyvä levy? Radiossa jo soineen Can I Get To Heavenin lisäksi muita varsinaisia hittejä on sittenkin vaikea löytää, ainakin jos vertailukohdaksi otetaan edellisen levyn hieno rallatus Teach Me (I’m In Denial). Päteviä kappaleitahan levyllä toki on ja erityisesti vahva riffittely tekee vaikutuksen mutta mikään ei sittenkään jää kunnolla mieleen soimaan. Se on sääli, sillä syntikoilla ryyditetyt sovitukset helisevät ammattitaitoisesti ja levyn jo mainittu kaksijakoisuus tekee siitä kuitenkin piristävää kuultavaa. Biisijärjestyksestä ottaa korviin se, että levyn ehkä paras ja erilaisin kappale Turn Away on tavallaan piilotettu turhan takia toiseksi viimeiseksi. Kun levyn lopettaa melkoisen tyhjänpäiväinen veisu Forever, jää irlantilaiset singer-songwriterit tahi partion nuotiopiiri-iloittelut mieleen tuova Turn Away suotta lapsipuolen asemaan. Levyn lopettajana se olisi jättänyt kuunteluhetkestä hienon mielen kun taas Forever ei onnistu tuomaan loppuun enää mitään uutta.

Kokonaisuus kestää juuri ja juuri kasassa muutamasta notkahduksesta huolimatta. Jimi ei ole maailman paras laulaja mutta erittäin uskottava rokkisellainen kuitenkin, vaikkakin siihen aiemminkin moitittuun englanninkielen fraseeraukseen voisi teinityttö-idoli kiinnittää edelleenkin huomiota. Jimi kertoi taannoin haastattelussa haluavansa ryhtyä ’isona’ tuottajaksi ja luulenpa, että miehen kyvyt tulevat todella oikeuksiinsa vasta siinä vaiheessa. Kyllähän tätäkin kaiken kaikkiaan kuuntelee, välillä jopa innostuneestikin, mutta yleisvaikutelma jää ikävä kyllä hieman pliisun puolelle. Toisaalta levyllä voisi kuvitella olevan paljon annettavaa melko suurellekin joukolle kuuntelijoita, löytyyhän äänitteeltä menokenkämusaa, rokimpaa räimettä ja akustista meininkiä. Onko se ollutkin levyn lähtöajatuksena ja täten kappaleista on jäänyt puuttumaan se viimeinen ’jokin’?

Renek for Smackthejack.net

Photos copyright by Emi Music Finland