 Lumo on yksi 2000-luvun uusista bändeistä. Vaikka mistään megatähteydestä ei välttämättä voida puhua, on yhtye kuitenkin ehtinyt koota varsin mukavan fanijoukon taakseen. Helpompi hengittää on kuitenkin jo Lumon kolmas albumi. Bändin materiaalia voisi kuvailla tyyliltään pehmorockiksi. Albumin vaikutteiksi voisi näin näppituntumalta mainita Coldplayn, Keanen, sekä muita maailmalla juuri nyt kovaa valuuttaa olevia megabändejä.
Toisinaan vastaan tulee levyjä, joista on hankala keksiä mitään sanomista. Tällaista musiikkia kutsutaan usein yksinkertaisesti mitäänsanomattomaksi. Se ei kuitenkaan ole täysin negatiivinen adjektiivi, joskaan ei missään nimessä yltiöpositiivinenkaan. Jos lähdetään niistä positiivisista puolista liikkeelle, niin mainitatkoon, ettei Lumon soitannassa tai soundissa ole varsinaisesti mitään vikaa, paitsi että bändi ei vain oikein kuulosta yhtenäiseltä. Jotenkin tuntuu siltä, että bändi yrittäisi kuulostaa jokaisessa biisissä joltakin muulta bändiltä. Levy on kaikkiaan varsin sekava kokonaisuus, josta on yllättävän vaikeata saada otetta. Oikeastaan kokonaisuus -sana on tässä tapauksessa väärä sana, kun kyseessä on lähinnä yksitoista biisiä peräkkäin aseteltuna.
Voisi äkkiseltään kuvitella, että yhtye olisi kolmannella levyllään jo löytänyt yhtenäisyyden, mutta joskus voi näköjään käydä näinkin päin. Aloittelevalle bändille tällaisen voisi antaa anteeksikin, mutta kun on sentään kyseessä kolmas levy, luulisi homman skulaavan jo niin kuin pitääkin. Kyllähän Lumossa kuitenkin potentiaalia löytyisi. Jonkun pitäisi vain päästää se ihmisten ilmoille.
Jarkko Rotstén for smackthejack.net
Photo's copyright by Poko Records, 2006
|
