 The Little Willies ei nimenä herätä mitään mielikuvia. Norah Jonesin nimi sen sijaan sanoo useimmille jotakin. Tuo kuulasääninen nainen ilmestyi radioiden soittolistoille muutama vuosi sitten levyllään Come away with me, ja seuraava pitkäsoitto Feels like home on pitänyt huolta siitä, että Jones myös soittolistoilla pysyy (ainakin niiden hieman jazziin ja grooveen päin kallellaan olevat kanavat ovat ottaneet Jonesin omakseen).
Tällä kertaa Norah lähestyy kuulijoitaan hieman erityyppisellä levyllä. The Little Williesissä hän kun on "yksi pojista", eli kyseessä on viiden hengen kokoinen bändi. Lisäksi hempeä "nainen ja piano"-tyyppinen musisointi on vaihtunut kantrityyppiseksi, ja suurimmalta osaltaan cover-biiseistä koostuvaksi kokonaisuudeksi. Kappaleiden tekijöistä löytyy niin Willie Nelson, Hank Williams kuin Kris Kristofferson. Kappaleiden yhteisenä tekijänä on bändin jäsenten omat musikaaliset juuret ja ideana paitsi pitää hauskaa musiikin parissa, myös osoittaa kunnioitusta ja rakkautta sille musiikilliselle perinnölle, jonka he ovat jo äidinmaidossa imeneet.
Bändin juuret sen sijaan istuvat tiukasti Ison Omenan asvaltissa. Legendan mukaan alunperin The Little Willies oli viisi kaverusta, jotka saivat idean buukata keikan New Yorksissa sijaitsevaan The Living Roomiin jotta saisivat tekosyyn soittaa yhdessä. Tätä perinnettä on jatkettu sittemmin silloin kun kaikki osapuolet sattuneet olemaan samassa kaupungissa. SItten ryhmä sai idean pistää materiaalia purkkiin ja näin muutaman mutkan kautta levy julkaistiin.
Vaikkei allekirjoittanut edelleenkään ole suuri kantri-musiikin ystävä, täytyy nöyrtyä myöntymään että ärsytyksen sijaan mielen valtaa hyväntuulisuus. Mukaansatempaavaa materiaali on, vaikkei näiden kappaleiden tai artistien mukana ole kasvanutkaan. Mutkaton fiilis ja levyltä väkisin huokuva soittamisen riemu tempaa mukaansa. Lisäksi vanha kunnon ohje "keep it simple" toimii tässäkin tapauksessa. Kappaleet ovat yksinkertaisia, sovitukset mutkattomia, esiintyjät lahjakkaita (Jonesin ääni on saanut hyvän aisaparin kitaristi Richard Julianista), joten lopputulos on suorastaan mainio.
Silti levy, vaikka svengaava onkin, on kantri- ja blues -pitoinen pläjäys. Joten jos kyseiset genret eivät ole sydäntä lähellä yhtään, kannattaa harkita ostaako levyn vai ei. Levyltä löytyy toki huumoria ja myöskin popillisia elementtejäkin, joten mikään hardcore- heinähattujen levy tämä ei valttämättä ole. Mikäli taasen haluat niin sanotun pehmeän laskun edellä mainittuihin tyylilajeihin, tämä levy voisi toimia hyvänä apuopettajana amerikkalaiseen sielunmaisemaan, jonnekin sinne viskipullon ja jykeväleukaisen lännensankarin välimaastoon.
Katja Kontio for smackthejack.net
Photo´s copyright by Milking Bull records / EMI, 2006 |
