 Legendaarinen Zero Nine, jos tällaista termiä nyt voi käyttää, saa nimeään kantavan hienon kokoelmalevyn. Levy sisältää kahdeksantoista kappaletta bändin pitkähköltä uralta. Seassa on balladeja, perusrokkia, heviin taipuvaa melodiointia, ja naivistista lussuttelua. Itselläni on melko glorifioitu kuva bändistä, olihan Zero Nine niitä ensimmäisiä heviin kallistuvia orkestereja, joita meikäläisenkin levylautasella pyöri vinyyliajan vielä kukoistaessa. Sittemmin olen tyytynyt seuraamaan bändin toimintaa erittäin etäältä, enkä ole pahemmin edes pyrkinyt kuuntelemaan, jahka jotain mielenkiintoisa olisi orkesterilla vielä sanottavana.
Mikäli kokoelmalevyä voi jonkinlaisena mittapuuna pitää, en Zero Ninen uudemman tuotannon missanneena todellakaan ole menettänyt yhtään mitään. 1996 julkaisunsa saaneen Freakshow-levyn nimikkoraita on todella rasittavaa hardrokkia, jollaista ei nykypäivänä soisi kuulevan. Torvisektioiden käyttö kun on jotenkin todella etäännyttävää. Levyn balladiosuudet ovat myös sellaisia hermoja raastavia vyönallelyöntejä, että tavallinen rockmusiikin diggaaja repii loputkin hiukset päästään. Intrique ei lämmitä, ei sitten millään tavalla.
Aika kultaa muistot. Todellakin! Muistikuvani orkesterista nimeltä Zero Nine on kaikkea muuta, kuin mitä bändi ihan oikeasti on ollut. ”Eyes on the rear-view mirror” on ihan hauska kokoelma bändin musiikkia, joskin sen tarpeellisuutta pitää miettiä ihan tosissaan. Vanhan musiikin lämmittely on joskus ihan suotavaa, jos kyseessä on jokin todella merkittävä orkesteri. Minusta Zero Nine ei tällainen ole.
Jari Järvi for smackthejack.net
Photo’s copyright by Poko Records, 2006
|
