 Suomalainen metallitaivas on täynnä sykkiviä pulsareita. Kun metallimusiikki on viimeaikoina noussut arvostettavaksi musiikkigenreksi, tietenkin levy-yhtiöiden kiinnostus metalliorkestereihin on myös noussut. Malpractice on tahkonnut musiikkiaan jo vuodesta 1994 asti, mutta Spinefarmin talliin astuminen vasta vuonna 2004 kuvaa hyvin musiikkiteollisuuden tilan muuttumista. Ja kun Spinefarm on Universal Musicin alayhtiö, saa Malpracticekin kattavan markkinointikanavan. Bändin musiikki on progressiivista heviä, eli ei sitä helpointa kamaa. Monesti tämä lähtökohta on mitä mainioin. Valitettavasti tällä kertaa ei iskenyt.
Musiikillisesti Malpractice on taitavasti soitettua, melko tyylikästä, mutta turhauttavan tyhjää musiikkia. Aloitusraita ”Assembly line” on vakavoitunutta tuplabasariheviä riffittelyn kera, mutta melodisesti niin kliseistä, että koukuistaan huolimatta kappaletta ei meinaa jaksaa kuunnella loppuun. Varsinkin laulajan äänessä jokin tökkii pahasti. ”Colours in between” menee jo monelta osin sellaiseksi kikkailuksi, että se alkaa väkisin hymyilyttämään. ”The long run” tuo kaikkein parhaiten esille konservatiivisen hevilaulannan heikkouden, sillä kappaleen alku on yksinkertaisesti huvittava. Kohti loppua käytäessä levyn tasaisuus alkaa puuduttamaan, eivätkä sovitusten moninaisuudetkaan saa enää sytytettyä uinahtanutta kiinnostusta.
Malpractice on erittäin taitavasti soitettua, mutta mitäänsanomatonta, musiikkia. ”Deviation from the flow” on kyllä taidokas teos, sovituksiltaan varmasti yksi hienostuneempia pitkiin aikoihin, mutta syvyyttä siinä ei ole lainkaan. Se on kuin mauton pizza, joka pitää syödä väkisin vain siksi, että siitä on maksanut ja on nälkä: hyvää fiilistä ei jää, vain ontto olo. Onhan toki tällaiselle progeheville varmaankin jonkinlainen tilaus, mutta henkilökohtaisesti ei meikäläinen pysty jaksamaan.
Jari Järvi for smackthejack
Photo’s copyright by Spinefarm Records, 2005
|
