 Ystävät Hämärän Jälkeen on ruotsalaisen Tomas Alfredsonin kolmas kokopitkä. Paino sanalla ’pitkä’, sillä tarinaan nähden tämä venyy ja paukkuu ja on pituudella pilattu. Keskipisteinä ovat 12-vuotiaat naapurukset Oscar ja Eli, jotka tykästyvät toisiinsa erilaisista alkulähtökohdista huolimatta. Oscar on koulukiusattu, hontelo nössö, joka keräilee leikekirjaa rikosuutisista. Eli taas on aavistuksen omituinen…Typy nimittäin skruudaa hurmetta elääkseen. Pikkuhiljaa tässä Tukholman (nimeämättömässä) hiljaisessa lähiössä alkaa tapahtua veritöitä, joiden jäljet tietysti alkavat johtaa sylttytehtaalle. Kun Elin vatsa kurisee, se yleensä tietää jonkun viattoman ohikulkijan päivien päätöstä.
Puhdasverisenä kauhuelokuvana tätä markkeerataan mutta eipä tämä nyt mitään hiuksianostattavan kauhistuttavaa ole. Itse asiassa elokuva on aika tylsä. Ja kuten jo sanottu, aivan liian pitkä. Mikä ihme näillä sveduohjaajilla on, kun keskinkertaiset tarinat pitää venyttämällä venyttää ylimaallisiksi eepoksiksi. Paljon lyhennettynä Ystävät Hämärän Jälkeen voisi tarjotakin pätevähkön psykologisen kauhuretken mutta tällä tavalla katsojan saa lähinnä puutuneeksi. Elokuva perustuu kuulemma käsikirjoittaja Lindqvistin suosittuun kirjaan, sepä olisi hauska lukea ja katsoa, onko ohjaaja ymmärtänyt mitään siitä mitä kirjailija on tarkoittanut.
Jotenkin naurettavaahan tämä on. Ei kansankodin vampyyritarina oikein jaksa innostaa. Ruotsia puhuvat pimeyden voimat saavat oikeastaan hymähtelemään jo sillä, että…no, ne puhuvat ruotsia. Tukholma ei yksinkertaisesti toimi tällaisen splatterin kehyksenä vaikka kuinka elokuvantekijät yrittävät uskottavaa horroria vääntää. Uskottavuutta syö myös hirvittävä aukkojen ja suoranaisten virheiden määrä. Ensinnäkin Alfredson on täysin sekaantunut ajankulusta. Katsojaa ohjaajan sekoaminen häiritsee pahasti, kun tunnit ovat päiviä ja yhtäkkiä päivät ovat tunteja. Yritäpä nyt tätäkin selittää mutta koetetaan: Esimerkiksi muutamassa kohtauksessa ’tänään’ tuntuu kestävän vähintään kolme päivää mutta sitten äkkiä mennään taas vauhdilla ajassa eteenpäin. Tätä varten leikkausohjelmiin on keksitty tekstigrafiikat, joiden käyttämisen laistamista on helppo perustella mutta tässä selventävät ruutuplanssit olisivat olleet paikallaan.
No entäs sitten viranomaistoiminta? Ruumiita tulee pikkulähiössä kuin pipoa ja yhdelle on jopa silminnäkijä mutta poliisit antavat vampyyrin jatkaa huseeraamistaan. Sairaalassakaan kukaan ei silmiään räpäytä, kun päivänvalo sytyttää vampyyri-tartunnan saaneen potilaan ilmiliekkeihin. Elokuva vilisee tällaista epäuskottavaa toimintaa, joka pistää väkisin raivostuttamaan. Saman tekee tekninen tunarointi ja näyttelijätyö; Kuvista on yritetty rakentaa näyttäviä mutta katajaan on kapsahdettu. Näyttelijät eivät onnistu pelastamaan paljon mitään, sillä etenkin nuori pääpari on hieman kökkö. Pääpahis Patrik Rydmark on oikeastaan ainoa näyttelijä, jonka tekemistä katselee mielellään. Ja miksi muutama ihan selvä moka-otto on päädytty jättämään lopulliseen versioon? Ei voi jummartaa.
Jos oikein diggaa vampyyritarinoita niin onhan tässä kakunpalaa sinällään. Ja jos unohtaa juonen ontumisen, pinnallisen epäaitouden ja loppuaan kohden tyhjää jauhavan sisällön, niin onhan tässä jotain ideaakin. Kai. No, ainakin koulukiusaamista vastaan saarnataan tehokkaasti.
Renek for smackthejack.net
Photos copyright by Magnolia Pictures, 2008
|
