Paolo Sorrentinon ohjaama This Must Be the Place kertoo viisikymppisestä entisestä goottirokkarista Cheyennestä (Sean Penn). Hän elelee vaimonsa (Frances McDormand) kanssa kartanossaan Irlannissa. Rahaa musiikkihommista tuli, mutta muuten ei suju: päänsä ilmeisesti päihteillä pahasti sekoittanut Cheyenne haahuilee ympäriinsä kuin zombie, puhe ei oikein luista ja syyllisyys kahden fanin jo kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneesta kuolemasta kalvaa. Yleensäkin hän näyttää jumittuneen kuuluisuutensa aikoihin. Isän kuolema herättää Cheyennen horteesta, ja hän lähtee Amerikkaan jäljittämään isäänsä aikoinaan keskitysleirillä nöyryyttänyttä natsia.
Äkkiseltään ei kuvittelisi, että eltaantuneesta ja liki koomapotilaalta vaikuttavasta entisestä rokkikukosta voisi tehdä mitenkään kiinnostavaa elokuvaa, mutta kyllä vain voi. Penn tekee mainion roolin jonnekin teini-ikään jämähtäneestä miehestä, joka vihdoin kasvaa aikuiseksi. Cheyenne vaeltaa ympäri Amerikkaa eksistentiaalisen tyhjissä maisemissa; kohtaamiset autiomaissa, baareissa ja pikaruokaloissa paljastavat elämästä paljon. This Must Be the Place on allapäinen ja apea elokuva, outoa kyllä myös hauska. Vähän alavireisenä lähtee myös katsoja teatterista, mutta apeus on kuin tislattua. Puhdistettua. Miellyttävää.
